Kesävaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa
Tärkeintähän on matka, eikä päämäärä.
Olin ollut pohjoisessa jo lomailemassa neljä viikkoa ennen vaelluskaverini saapumista, ja jo ensimmäisen kahden viikon aikana lämpötilat olivat sillä tasolla, että aloin hiljaa kaivaa hautaa haaveelleni vaelluksesta ilman itikoita. Reissun toinen toive olisi ollut melko kuivaa, viileää ja aurinkoista säätä. Oltaisiin haluttu valloittaa Sokosti keskiyön auringossa. Lähtiessä alkoi huolestuttavasti näyttää siltä, että päivälämmöt huitelisivat yli 20-asteessa ja tunnelma olisi kostea ainakin hien kannalta. Sokosti-suunnitelma näytti edelleen lupaavalta.
Kuinka väärässä olimmekaan. Tai ennusteet olivat. Arvoin lähtiessä comfort -10 makuupussini ja jonkun ohuenohuen vanhan Haltin makuupussin välillä, ja koska oli niin kuumaa luvassa, niin kyllä nyt varmaan pärjäisin vilukissana jo tällä ohuemmallakin pussilla! Ei sekään kivaa ole, jos pitää nukkua puolet yöstä pussin päällä.
No, ensimmäisenä iltana sää oli suunnilleen sitä mitä odotettiin. Lämmintä. Aittajärveltä lähtiessämme kohti Porttikoskea päädyimme mäkäräinfernoon ensimmäisen puronylityksen kohdalla. Lähdettiin siihen ylitykseen ehkä muutenkin vähän soitellen sotaan ja tyylikkäämpiäkin suorituksia on nähty… ensimmäinen haaste tällä reissulla olikin, kun kilometrin lähtöpisteestä mäkäräisten hyökkäyksen seurauksena toinen vaelluskoirista päätti saada massiivisen allergisen reaktion. Hengiteltiin vähän. Kaivettiin EA-pakkia. Pakko kävellä koska mäkäräiset ja kutiava koira. Katsellaan. Tunnin päästä alkoi koiran pään turvotuksen osalta näyttää lupaavalta ja ekan illan leiripaikalla tunnelma oli taas kohdallaan ja ensimmäisistä vaikeuksista selvitty. Leiripaikka oli joen törmällä ja ruoka oli hyvää.
Seuraava päivä valkeni harmaana ja tihkusateisena. Kuljettiin Porttikosken kautta ja lähdettiin siitä suunnistamaan kohti Lupukkapään rinteitä. Erittäin hyvä suunnitelma muuten, mutta UKK on sen verran etelämpänä kuin minun aiemmat tee-se-itse-reitti-vaellukseni, että rinteissä kasvavan puskan koko ja määrä tulivat yllätyksenä. Leiripaikalle kuitenkin päästiin ja ylhäällä alettiin päästä hyvään vaellustunnelmaan puskaryskämisen jälkeen. Todettiin, että tänne olisi ehkä joen uomaa seuraamalla päässyt vähän helpommallakin. Katseltiin Lupukkapään rinteeltä vastapäistä tunturimassiivia ja mietittiin, että kuinkahan kova homma tuonne on kiivetä. Nähtiin keskiyönauringon säteitä. Merkki seinään. Päivitettiin sääennusteita ylhäällä. Seuraavalle päivälle lupasi harmaata, tuulta ja ukkosta, mutta sen jälkeen pitäisi parantua. Päätettiin kuitenkin haluta seuraava leiripaikka mielellään johonkin suojaisaan kohtaan.
Seuraavana päivänä laskeuduttiin Lupukkapään rinteeltä alas ja hiippailtiin polkua pitkin kohti Pälkkimäojaa. Pälkkimäojan laavupaikan lähestyessä harmaat sadepilvet alkoivat kasaantua ja tuuli yltyä. Oltiin kuljettu joku huikea 5 kilsaa, mutta tuntureille ei ollut mitään järkeä jatkaa tänään. Ajateltiin että ukkosta on laavun suojista mukavampi katsella. No perhana, ei se tietenkään ukostanut. Satoi ja tuuli kyllä sen verran navakasti, että ei harmittanut yhtään köllöttää teltassa kuivin varustein. Kerran päivän aikana kuulin ääniä ja teltan raosta näin yhden porukan laskeutumassa sateenpiiskaaman näköisinä tuntureilta alas ja ohittavan meidät. Ensimmäiset kanssavaeltajat havaittu! Oli heillä ollut varmaan aikamoinen tuuli vastassa ylhäällä, kun puuskissa kiskoi välillä alhaalla laaksossakin telttaa.
Seuraavaan aamun mennessä teltat kuivuivat ja kamoja kasaan laitellessa aurinko alkoi pilkistellä. Pälkkimäoja oli hieno reitti kävellä ja päivä muuttui heti melko lämpimäksi auringon alkaessa paistaa. Huuhdeltiin hiukset purossa ja nautittiin hienoista maisemista ja polusta jalkojen alla. Fiilisteltiin. Nousu oli myös naurettavan helppo. Kuin huomaamatta löydät itsesi tunturiylängöltä Sokostin, Riitelmäpäiden, Sileäselän ja Lumipään välistä.
Päiviteltiin taas sääennusteita. Illalla meinaa alkaa taas sataa. Mutta ei hätää, se on vain kuuro ja illaksi taas selkenee. Sokostin huiputus näytti edelleen lupaavalta. Tuulla aikoi pohjoisesta n. 6 m sekunnissa, joten teltoille päätettiin etsiä paikat Riitelmäpäiden etelärinteeltä tuulensuojasta.
Taas syötiin ja hengailtiin. Minnekäs tässä oltaisiin kiirehtimässä. Maisema vaan näytti sitkeästi sateiselta. Ja se harmaus sitten jatkui jatkumistaan. Lopulta alkoi näyttää siltä, että sitä ihmettä jossa ilta kirkastuu ei todella ole tulossa. Lisäksi tuuli yltyi koko ajan.
Mitenkä se täällä tuulensuojassakin meinaa vähän telttoja heiluttaa? Kaverini jaloittelutuokion aikana selvisi, että ylhäällä tulee aivan helvetin lujaa puuskissa. Pilvet vyöryivät tunturin huippujen yli hyökyaaltoina. Yr.no-ennusteessa löytyi lopulta; tuuli puuskissa 15 m/s. Saattoi olla enemmänkin. Siinä vaiheessa todettiin, että Sokosti on tältä illalta peruttu ja leiri siirtyy vielä hieman alemmaksi, jotta saadaan yöllä nukuttua. Yöllä valvoin kyllä silti. Kuuntelin sadetta, jota ei pitänyt sataa ja palelin kesämakuupussissa, koska yöllä oli “tuntuu kuin -1”-verran lämmintä. Kylmin yö tähän asti.
Seuraavana päivänä piti taas sään parantua ja pilvien rakoilla. No, tavallaan se kirkastui. Silleen niin kuin harmaa voi kirkastua vähän vaaleamman harmaaksi. Ja teltat saatiin taas pakata kuivina. Aurinkoa ei kyllä ollut näkyvissä ja lämpötila +8. Sokostin huippu oli kuitenkin näkyvissä, joten arveltiin, että nyt tai ei koskaan. Muilta osin päivän suunnitelmaa päätettiin muuttaa. Tarkoitus oli ollut käydä hiippailemassa vielä Siliäselällä, jos sää olisi hyvä ja huiputtaa Ukselmapää. Nyt näytti siltä, että tätä harmautta olisi luvassa hamaan maailman tappiin saakka ja yölläkin taas tuulta.
Sokostille oli helppo päästä Riitelmäpäiden luota. Sokostilla käyminen oli reissun päätavoite ja se saavutettiin kuitenkin! Win! Ei ihan niin kuin suunniteltiin, mutta hyvä mieli jäi sinne kävelemisestä. Oli myös ihan mukava reippailla välillä ilman alas odottamaan jätettyjä rinkkoja. Alastultua sää alkoi uudelleen synkentyä. Ei voi varsinaisesti ehkä sanoa, että olisi satanut vettä, vaan pilvet roikkuivat alhaalla ja oli läpitunkevan märkää. Päätettiin luopua Ukselmapään yli kävelemisestä. Valittiin Paratiisikuruun reitti kurua pitkin. Mikä oli reissun ehdottomasti siistein asia ikinä! Tässä tullaan siihen, että jos sää olisi ollut hyvä, oltaisiin valittu eri reitti!
Kuru alkoi pienestä purosta jota lähdimme seuraamaan. Pienten vesiputousten määrän lisääntyessä pikkuhiljaa eteen aukeni koko Paratiisikuru ja kuruun laskeva vesiputous. Samaan aikaan Ukselmapään rinteiden välistä vyöryi harmaata pilvimassaa. Tunnelma oli aivan epätodellinen. Usvainen ja mystinen. Yksikään video tai kuva mikä minulla sieltä on, ei ole saanut ikuistettua sitä tunnelmaa.
Ketään muita ei taaskaan näkynyt. Istuttiin jyrkällä rinteellä ja ihmeteltiin. Alastulo oli haastava. Jos joku olisi alhaalta sanonut, että tuosta menee polku ylös olisi saattanut jäädä tekemättä. Onneksi oli koirat, jotka osasivat kulkea takana, sekä vaellussauvat. Ja kukaan ei liukastunut märillä kivillä. Win taas! Kuru tällaisena ja juuri tässä hetkessä oli kyllä yksi hienoimpia paikkoja missä olen käynyt.
Jatkettiin kurusta pois polkuja pitkin ja etsittiin kauempaa leiripaikka yöksi. Oli sellainen sää, ettei satanut kunnolla, mutta kaikki kastui. Yöllä ei kuitenkaan tuullut, oli lämmintä ja nukutti hyvin. Päivistä oltiin koko reissu aivan sekaisin ja sekaisin ne ovat edelleen. Tämä oli kuitenkin reissun paras päivä. Koko vaivan arvoinen. Ehkä keskiviikko? Vai Tiistai? Eiku keskiviikko.
Torstaina sitten, kun ei pitänyt olla yhtään parempi sää, aamu valkeni aurinkoisena. Äkkiä myös aivan todella lämpimän tuntuisena. Hullulta tuntunut ajatus kaivaa ne helletä varten varatut shortsit esiin osoittautui hyväksi ideaksi. Toki itikat söi sitten jalat, mutta sentään ei aivan läkähtynyt kävellessä. Tänään käveltiin viimeiselle yöpaikalle Sarviojan kautta Kaarnepäälle. Luvassa piti olla tuuleton ja aurinkoinen yö, joten nyt sitä keskiyön auringon bongausta sitten! Tunturin huipulla oli aivan hullun kuuma. Varmistui ainakin se, että allekirjoittanut ei aio vaeltaa tunturissa tai missään muuallakaan helteessä. Vettä jouduttiin kantamaan, koska täällä päällä ei virtaavaa vettä ollut tarjolla. Oltiin kyllä totuttu muualla puistossa tähän asti liian hyvään. Parhaiten mieleen jäikin kaikki ne ihana purot ja joet, jotka virtasivat tunturien rinteillä, ja joiden äärellä kokkaaminen oli helppoa kun ei tarvinnut laskeskella moneenko kuppiin kahvia riittää vesi.
No, keskiyön auringon eteen lipui keskiyöllä yksi yksinäinen pilvi ja tuuli oli koko yön sen verran navakkaa, että allekirjoittanut muistaa lisätä reissuvarustukseen korvatulpat. Ei vaan saa unta siinä kohinassa. Univajeen myötä seuraavaana päivänä viimeiset 12 kilometriä Aittajärvelle takaisin kuluivat hieman sumussa. Harmitti myös vähän lähteä kohti helteistä kotia. Jos viime syksynä oli kunnon puolesta helpottavaa päästä lopulta autolle, niin nyt tuntui, että olisi voinut jatkaa vaellusta vaikka kuinka pitkälle. Kevyemmät päivät, alla olevat lomapäivät ja kevyehkö (ehkä vain 20 kg) rinkka sen tekivät varmaan.
Että kuinka sen sitten summaisi. Mikään ei mennyt niin kuin piti, mutta toisaalta, ehkä siksi se meni juuri niin kuin piti? Juuri tuo hetki Paratiisikurussa tuskin toistuu toiste ja muistan myös ikuisesti ne harmaat Riitelmäpäiden ja Sokostin yli vyöryvät pilvet puuskaisessa tuulessa.
